Kun rohkeus ei aina riitä

Viikko alkoi hämmentävästi. Suorastaan pelottavasti. Istuin pääkaupunkiseudun lähijunassa maanantai-iltapäivänä, kun edestäni alkoi kuulua humalaista huutoa: ”Hei sinä neekeri!” Miehen aloittamaa huutamista säesti vaimo, joka loppumatkan olikin eniten äänessä. Käytävän toisella puolella istuva tummaihoinen mies vastasi murtaen suomeksi. Tätä hänen ilmeisesti ei olisi pitänyt tehdä, sillä huutelu vain yltyi.

Edes lipunmyyjän tulo vaunuun ei hillinnyt vaimon huutelua. Uhkaukset vain kovenivat. ”Heitämme sinut kohta junan alle!” Lipunmyyjä yritti hetken hillitä tilannetta, samoin lähellä oleva naispuolinen kanssamatkustaja. Asemilla pois jäävistä osa pahoitteli tummaihoiselle meitä suomalaisia ja osa taas ilmaisi sanansa suomalaispariskunnalle sanoen häpeävänsä meidän suomalaisten puolesta.

Lipunmyyjä hyssytteli humalaisia kuin pieniä lapsia ja hänen samassa vaunussa olonsa tai olemattomuutensa ei vaikuttanut tilanteeseen mitenkään. Kenties se näennäisesti vaikutti meidän muiden turvallisuuden tunteeseen pariskunnan huutojen saadessa uusia sävyjä. ”Jos mulla olis konekivääri, ampuisin teidät kaikki!”

Entäpä jos ase olisi ollutkin mukana? Mitä vahinkoa iltapäivän täydessä junavaunussa se olisi saanut aikaiseksi? Entä mitä pieni ja hentoinen lipunmyyjämies olisi voinut tuossa tilanteessa tehdä? Toivoa, ettei sillä hetkellä olisi ollut paikalla. Vaunusta lähdettyään hän ei koskaan tullut takaisin eli jäi ilmeisesti odottelemaan tilanteen rauhoittumista toisaalle. Kenties näin olikin hänen kannaltaan turvallisempaa.

Entä meidän muiden? Itseni on myönnettävä, että pelotti. Ainoa lohtu oli ehkä valheellinenkin kuvitelma suurista puheista pienine tekoineen. Entä olisiko lipunmyyjän pitänyt tarttua tilanteeseen pontevammin ja soittaa vartijat paikalle seuraavalle asemalle? Entä miten meidän kanssamatkustajien olisi pitänyt toimia? Entä tummaihoisen miehen?

Hän oli rohkea ja istui koko matkan yhteiselle päätepysäkille omalla paikallaan. Hän olisi päässyt helpommalla vaihtamalla junavaunua tai kenties koko junaa. Minkä viestin se olisi antanut kiusaajille? Kokemus oli pelottava. Pelottava siksi, että koin vahvaa voimattomuutta. En tiennyt mitä tehdä. Menemällä rauhoittamaan tilannetta, se todennäköisesti olisi vain yltynyt. Istumalla paikallani olin varmasti välinpitämätön, vaikka syvällä sisimmissäni kaikki ajatukseni olivat kiusatun puolella.  Tältäkö ihmisistä tuntuu heidän todistaessaan kiusaamisia myös kouluissa tai työpaikoilla? Ja missä se rohkeuden raja menee?

 

Jaa tämä artikkeli

Maarit Tiililä
maarit(at)tiilila.fi
Puh. +358 40 516 3321

Maarit Tiililä Oy
Kanavaranta 11 C 18,
00160 Helsinki

Y-tunnus 2215032-5

Haluatko minut puhumaan tilaisuuteesi? Ota yhteyttä. Rakennetaan yhdessä tarpeitanne vastaava innostava ja vuorovaikutteinen puheenvuoro.