Taas onnistun luomaan kiireen. Aikaa oli herättyäni vaikka kuinka paljon ja tässä sitä taas ollaan. Juoksen hissiin ja hissistä autohalliin. Sade piiskaa vielä pimeässä aamussa auton ikkunaan. Yksin ei taaskaan tarvitse aamuruuhkassa olla. Äkkiä joku juoksee auton editse. Hätkähdän. Olenko ajanut kiireissäni päin punaisia? En ollut. Valot ovat vielä punaiset jalankulkijoille. Kiroan mielessäni varomattomia jalankulkijoita.
Asiakastapaamisten täyttämä työpäivä on takana. Lähden illan hämärtyessä kävelylle. Sade on tauonnut ja ilma on ihanan kostea. On helppo hengittää. Tulen tutulle valo-ohjatulle suojatielle. Näen, että auto tulee hieman kauempaa, mutta päätän ylittää tien. Turha vaihdattaa valoja autoilijoille. Auto tööttää ja vilkuttaa valojaan. Säikähdän. Hemmetin autoilijat!
Syksyinen kostea ilta pitää ulkonaliikkujat tiiviisti sisällä. Tutuilla kaduilla ja poluilla ei näy kuin koiranulkoiluttajia. Ihastelen pientä koiranpentua, joka tuskin pysyy nahoissaan ojassa uiskentelevia sorsia ihmetellessään. Yhtäkkiä välistämme viilettää pyöräilijä. Miten varomatonta!
Seuraava aamu valkenee kirkkaan. Lähden heti aamupalan jälkeen pyöräilemään. Matka sujuu kuin leikiten äänikirjaa kuunnellen, kunnes yhtäkkiä edessä olevat kävelijät pysähtyvät juttelemaan keskenään. Saan vaivoin väistettyä kaatumatta. Mitä tolloja!
Niin tai näin, niin aina se joku muu onnistuu toimimaan ajattelemattomasti. Minä sen sijaan olen mallikelpoinen autoilija, jalankulkija ja pyöräilijä.
Pelottavaa, miten nopeasti näkökulma vaihtuu ja kapenee. Juuri näinä aikoina, näiden lähiympäristön ja maailmantapahtumien keskellä me kaikki tarvitsemme avarakatseisuutta ja toisen asemaan asettumista. Monelle tuttu tarinani osoittaa, että me osaamme sen kyllä, kun vain haluamme ja niin päätämme.